sunnuntai 25. syyskuuta 2016

USKO ANTAA SIIVET


Se kuulostaa niin helpolta: usko itseesi ja kaikki on mahdollista! Maailma on avoin, mene ja valloita se!

Mutta mitä sitten, jos ei uskokaan? Jos ei uskalla edes yrittää, koska uskoo epäonnistuvansa? Jos uskoo putoavansa, kun yrittää lentää? Jos uskoo, että törmää seinään avatessaan uusia ovia? Jos uskoo, ettei ikinä opi, vaikka harjoittelisi? Auttaako sillon, jos lukee loputtomasti tsemppilauseita ja hokee itselleen "you can do it"? 

Mä itse uskon, että se auttaa, jossain vaiheessa ainakin. Mä uskon, että kaikki mitä ajatellaan itsestämme tai mahdollisuuksistamme, toimii itseään toteuttavana ennusteena. Kun ajatellaan lentävämme rähmällemme, tullaan varmasti tekemään se. Tottapuhuen, eihän me ikinä edes kokeilla siipiämme, jos ajatellaan epäonnistuvamme. Ja se on varmin tapa epäonnistua: olla edes yrittämättä.

Jos ei uskota itsemme, meiltä puuttuu myös luottamus siihen, että kukaan muukaan voisi tehdä niin. Silloin me aletaan tulkitsemaan muitakin ihmisiä ja niiden tekemisiä itseämme vastaan. Kun koetaan, että muut ei anna meille mahdollisuuksia, joihin me ei oltaisi edes kuviteltukaan pystyvämme, luotetaan itseemme ja kykyihimme yhä vähemmän. Kuvitellaan jollain kierolla tavalla muiden pitävän meitä huonoina, koska ei saatu edes mahdollisuutta yrittää. Ja kierre on valmis.


Me kaikki tarvitaan joku, joka uskoo meihin. Vähän kuin pieni lapsi kaipaa jonkun rinnalleen kannustamaan, kun kerta toisensa jälkeen se muksu kaatuu pepulleen yrittäessään ensiaskeleitaan. Me tarvitaan meidän kannustusjoukot heiluttamaan viirejä ja huutamaan meidän nimeä mielen kentän reunalle, jotta uskalletaan yrittää - ensimmäistä kertaa tai miljoonatta kertaa uudestaan sen jälkeen, kun ollaan epäonnistuttu jossain.

Ideaalitilanteessa se oot sinä itse. Sä voit olla oman itsesi tsemppari. Parhaimmillaan uskotaan itse siihen, että onnistutaan kaikessa mihin ryhdytään. Ja vaikkei ekalla, tokalla tai kymmenellä kerralla onnistuta, lopulta sekin on mahdollista. Eihän sitä voi ollakaan hyvä kaikessa, mihin ryhtyy - eikä kukaan meistä loista aivan kaikessa. Mutta tärkeää on se sisäinen usko ja luotto siihen, että kaikki on mahdollista. Jopa kymmenen tai sadannen epäonnistumisen jälkeen.

Itse uskon vaihtelevasti omaan potentiaaliini. Töihin liittyvissä asioissa oon itsevarma. Tiedän, missä oon hyvä ja mitä osaan. Pystyn menemään epämukaviin tilanteisiin, koska uskon selviäväni niistäkin kunnialla. Tiedän, että pystyn selvittämään nekin asiat, joihin en osaa suoralta kädeltä vastata. En ajattele, että mun pitäisi osata aivan kaikkea, jotta voin olla hyvä siinä, mitä teen. Luotto mun omaan tekemiseen kantaa niinäkin hetkinä, kun oon epävarma jostain.

Sitten on se kaikki muu. Ihmissuhteet, harrastukset, oman henkilökohtaisen elämän haasteet. Mä oon heittäny pyyhkeen kehään niin monta kertaa, etten pysy enää laskuissa. Pelkästään menneen kesän aikana mä oon luovuttanut itseni suhteen hävettävän useasti. Päättänyt, ettei tästä elämästä tuu yhtään mitään ja jäänyt kotiin nukkumaan. Mikä mua on kantanut eteenpäin? Miksi oon kerta toisensa jälkeen kuitenkin poiminut itteni maasta ja liikkunut eteenpäin? Jos en juosten tai kävellen niin ainakin kontaten?

Joku toinen on uskonut muhun ja siihen, että selviän. Joku toinen on jaksanut seisoa mun rinnalla ja tsempata mua silloinkin, kun mä heitän kiljuen täyttä kurkkua itkupotkuraivarit lattialle ja potkin kaikin voimin sitä toista pois mun läheltä. Mä oon suoraan sanottuna ollut välillä oikea kakkapää ja maailman paskin ystävä. Silti se toinen ihminen on jaksanut uskoa muhun ja siihen, että joku päivä aikuistun ja otan vastuun omasta elämästäni. Että joku päivä mä luotan itsekin siihen, että mun jalat kantaa. Ja nousen ylös.

Se ihminen on mun paras ystäväni Marissa ja oon ikuisesti kiitollinen siitä, että oon saanut elämääni tällaisen ihmisen ♥ Koska ilman Marissaa ja sen uskoa muhun, mä saattaisin vieläkin maata peiton alla piilossa pahaa mailmaa. Kiitos, aivan kaikesta ja enemmän.


Kaikki ei oo niin onnekkaita, että meillä olisi joku, joka uskoo meihin silloinkin, kun ollaan kaikkein kauheimmillamme. Eikä meistä kukaan voi loputtomasti myöskään nojautua toisiin ihmisiin omassa uskonpuutteessamme. Siksi olisi tärkeää, että opittaisiin itse luottamaan itseemme, kannustamaan itseämme ja huutamaan omaa nimeämme kentän laidalla.

Sitä mä opettelen yhä itsekin. Baby steps.

Joten lue niin paljon tsemppaavia lauseita kuin yksinkertaisesti pää kestää. Yliannostukseen saakka. Hoe itsellesi, miten kaikki tulee menemään hyvin ja sä kyllä pystyt siihen. Ja muista, että sulla on lupa epäonnistua. Saa lentää pepulleen, montakin kertaa. Sun pitää vaan luottaa siihen, että joku päivä onnistut. On se sitten yhden, kymmenen tai sadan epäonnistumisen jälkeen, mutta joku päivä. Trust me, you CAN and WILL do it! ;)

ROHKEAA JA LUOTTAVAISTA SUNNUNTAITA!

torstai 22. syyskuuta 2016

ANNA ARMOA


Sitä ja vain sitä mä pyydän sulta. En mitään muuta.

Ettet sä tuomitse mun jokaista sanaani, joka pääsee ajattelemattomana suusta. Tai ajatusta, jota en tahtoisi kantaa mielessäni, mutta joka sinne syystä tai toisesta pakottaa tiensä.

Ettet sä syyllistä mua asioista, joita olen harkiten jättänyt oman hyvinvointini vuoksi tekemättä tai asioita, jotka olen päättänyt samasta syystä tehdä.

Ettet sä häpeäisi sitä, mitä todella olen tai mitä todella haluan.

Pyydän armoa, myötätuntoa ja ymmärrystä.

Sinulta - oma peilikuvani.

Koska ei kukaan muu tuomitse, syyllistä tai väheksy sua niin kuin sinä itse.

Sinä itse olet itsesi pahin arvostelija, syyllistäjä ja vaatija. Ei kukaan muu.

Ja oon viimein sisäistänyt, että se on kaikkein tärkein taito ihmisellä: oppia olemaan itselleen armollinen ja antamaan anteeksi - ihan vain itselleen, itsensä takia.

Kaikki muu tulee varmasti perässä.

Koska jos et pysty antamaan itsellesi armoa, miksi antaisi kukaan muukaan? Ja tärkeintä, miten osaat antaa muille anteeksi, jos et osaa itsellesi?

 ♥♥♥

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

RAKAS SYKSY


Ihanaa, kun oot taas täällä. 

Mä oon odottanu sua jo niin. Vähän salaa, koska kaikki tuntuu vielä surevan kesän loppumista. Mutta ne ei oo tajunneet sitä, minkä mä tajuan: kesän loppu tarkoittaa sitä, että sä saavut! Kiitos kuitenkin, että oot ollut hellä ja pudottanut lämpötilaa kevyesti ;)

Tajusin toissapäivänä, ettei mikään vuodenaika herätä mussa tällaista intoa. Sä taidat olla mun lempivuodenaika. Hassua, koska eihän kevään lapsen pitäisi rakastaa syksyä? 

Mutta mä rakastan. Aivan kaikkea sussa. Kirpeitä aamuja. Virkistävää tuulahdusta tukassa. Sitä, miten kauniin kirjavaksi maalaat luonnon. Raikasta ilmaa keuhkoissa. Nahkahanskoja. Aamusumua nurmikolla. Pimeneviä iltoja. Maahan pudonneita lehtiä. Myös niitä huonompia päiviä, jolloin koettelet meitä ja sataa aamusta iltaan. Koska sekin on osa elämää eikä kestä ikuisesti. Se on vaan sun tapasi sanoa hyvästi ennen kuin annat talven ottaa ohjat.

Oikeastaan pidän susta siksi, että olet aidosti juuri sitä mitä olet. Kokonaisuus, kuten ihminenkin. Sekä kaunista väriloistoa että synkkiä sadepäiviä. 

Ja ihan kuin elämässäkin, yhden kuolema on jonkin toisen alku.

T. Kevään lapsi

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

WRAP-UP: KESÄ

Olisko jälleen aika pienen kuukausikoosteen? Huomasin, että kesä on hujahtanu ohi ilman ainuttakaan wrap-uppia, ja nyt on aika korjata se vääryys ;) Niin kiva kuin kesä aina on, mun on myönnettävä odottavani silti innoissani syksyä. Mä vaan tykkään syksystä todella paljon, se on heittämällä mun lempivuodenaika  ♥

Pidemmittä puheitta, kuukausikoostetta kuluneesta kesä-, heinä- ja elokuusta!


RUOKA

1. Jätskiä, jätskiä ja vähän lisää jätskiä... Mä voisin elää jätskillä kesällä! :)

2. Hullaannuin kotimetsien mustikoista ♥ Ihan mieletöntä asua Suomessa, jossa kasvaa millon mitäkin marjaa ja kasveja joka nurkassa!

3. En oo hirveesti innostunu grillimakkarasta (tärkeä täsmennys "grilli", haha) aiemmin, mutta ilmeisesti oon syöny ihan vääränlaisia! Koska vitsit, kunnon lihasta tehdyt makkarat on tosi hyviä! :)

4. Kesällä tuli syötyä paljon erilaisia salaatteja. Tää kuvassa oleva mun ja Outin yhdessä kokooma salaatti taitaa kivuta TOP 3! :)


TREENI

1. Kesällä mun yleisin liikuntamuoto oli kävely. Nää ihanat "lenkkimaisemat" löytyy Kaivarin rannasta :)

2. Elokuun puolella löysin tieni takaisin myös kuntosalin puolelle ystävän tuella ♥ Outi ei tainnut tietääkään, miten mielettömän palveluksen se mulle teki, kun tahtoi mennä Helsingin reissullaan salille :)

3. Hommattiin äidin kanssa itellemme loppukesästä aktiivisuusrannekkeet, tuttavallisemmin tunnetaan nimellä "orjapiiskuri" :D Älä hanki, jos et tahdo tulla hulluksi ;)

4. Mun ahkera lenkkikaveri lepotauolla ♥


VAPAA-AIKA

1. Hankin heinäkuussa kirjastokortin (kadonneen tilalle) ja oon innokkaana lainannu sieltä enemmän kirjoja kuin ehdin lukea, heh.

2. Pori Jazz - tää ei tarvii selityksiä ♥

3.  Autoin lomalla isää laittamaan laminaattia niiden kesäkotiin ja pian huomasin tekeväni sitä ihan itse, isä apurina! ;)

 4. Onnistuttiin elokuussa yllättämään meidän mamma vauvakutsuilla, mission accomplished! ;) Juhlat oli rennot, lämpimät ja täynnä iloa - aivan kuten meidän mammakin! ♥


REISSUT

1. Eräänä kesäkuisena perjantaiaamuna heräsin näistä maisemista Punkaharjulta.

2. Juhannuspäivä Pellingissä, Porvoon saaristossa.

3. Ennen tätä kesää, #enkoskaanollukäynyporissa, mutta tää kerta ei varmasti jääny viimeseksi! ;)

4. Ihastuin ikihyviksi Loviisaan, josta mun isäni on vaimonsa kanssa ostanut asunnon.

KESÄ ON NYT PISTETTY PAKETTIIN! 

UPEAA SYKSYÄ!

tiistai 6. syyskuuta 2016

KULISSEJA JA NIIDEN ROMAUTTELUA

Kirjoitin tän tekstin jo kesämmällä, mutta ajattelin, ettei oo liian myöhästä julkaista sitä. Alun perin nää ajatukset lähti liikkeelle #Onnenonkija-leffasta, jonka kävin katsomassa yhden ystävän kanssa ehkä huhti- tai toukokuussa? Oon useemmankin kerran alkusyksyn aikana pyöritelly tätä samaa teemaa mielessäni. Nimittäin sitä, miten suuri tarve nykypäivänä ihmisillä on näyttää muille, miten hyvin pyyhkii.

Ja musta alkoi tuntumaan siltä, että haluan kyseenalaistaa ne kulissit ja romauttaa ainakin yhden oman sellaisen.

Pienenä varoituksena näin alkuun, että tekstissä on hieman kärkäs ote, josta ei tarvitse ottaa nokkaansa herneitä tai sen suurempia palkokasveja ;)


Leffasta välittyi hyvin se viesti, ettei bloggaajan elämä vastaa aina välttämättä sitä, mitä blogi antaa ymmärtää. Kauniita kuvia varten raivataan vaan linssiin osuva tila siistiksi - muu huone voi rehottaa miten sattuu, heh ;) Samalla tää yksinkertainen esimerkki kuvaa sitä kaikkea, mitä leffan päähenkilön blogikin oli: kiillotettu julkisivu, jota oli muokattu vastaamaan sitä, mitä bloggaaja halusi muiden kuvittelevan elämästään, vaikka todellisuudessa se olikin jotain täysin muuta.

Väitän kuitenkin, että muutkin ihmiset kuin vain bloggaajat pyrkii silottelemaan julkisivuaan. Yllättävän moni yrittää antaa muille sen mielikuvan, että oma elämä on parempaa kuin mitä se kaikessa tavallisuudessaan tai jopa kurjuudessaan on. Sosiaalisen median aikakaudella se on todella helppoa ja tahatontakin: filtteröidään valokuviin ja julkaisuihin vain se, mitä tahdotaankin muiden näkevän.  

Brunsseja, bileitä, festareita, piknikkejä, reissuja maailman ääriin, kahvihetkiä aurnkoisella terassilla, purjehdusta, täydellisiä treffejä, dinnereitä, painoenkkoja, kisavoittoja...

Joskus se, että jaetaan elämiemme kohokohtia ja onnen kantamoisia muille, auttaa meitä keskittymään juuri siihen kaikkeen hyvään, mikä tekee elämästä sen arvoisia. Jakamalla hyviä hetkiä levitetään myös hyvää mieltä muille. Musta se on todella tärkeää, koska hyvä mieli tarttuu! :)

Musta on myös ihanaa jälkeenpäin selata omaa instaa ja katsoa, millaisia kuvia sinne on kertynyt. Se on mun aarregalleria: sinne mä oon tallentanut pieniä kivoja juttuja, jotka on saaneet mut hymyilemään ♥ Siellä mä voin palata muistelemaan niitä ihania hetkiä ja muita itselle tärkeitä asioita. Siksi mä sometan, ja suosin etenkin instagramia.

Välillä vaan tuntuu siltä, että meillä on suurempi tarve saada näyttää muille, miten kivaa on kuin että oikeasti nauttisimme siitä kivasta. Tiedättekö, mitä mä tarkotan? Ne on just ne ihanat illanistujaiset, joissa on paikalla kaikki ihmiset, pöytä notkuu toinen toistaan kauniimmin aseteltuja herkkuja ja tunnelma on super - ne on just ne juhlat, joissa unohdetaan jutella muiden kanssa, koska on niin kiire snapata, miten kivaa on tai närpitään kylmäksi mennyttä ruokaa, kun oli saatava se täydellinen kuva instaan, jotta kaikki muutkin näkee sen, miten upeeta sun elämä on.


Tänä päivänä arvostetaan aivan liikaa ulkoisia asioita, kuten timmiä kroppaa, kaunista kotia tai mainetta. Sehän me nähdään mediassa, blogeissa ja muualla somessa: paljon onnellisia ihmisiä, joilla on täydellinen perhe, koti, kroppa, parisuhde, työ - you name it. Tagitetaan vaan #lifeisgood, #tikis, #happycouple ja #öissätöissä, niin kaikki näkee, miten kadehdittavan täydellinen elämä sulla on. Sitten kuvitellaan, että asiat on hyvin, jos ne näyttää siltä ulospäin - ja pyritään itsekin vain kiiltävään ulkokuoreen. 

Ei kuitenkaan ikinä pidä unohtaa, ettei kenekään elämä ole vain sitä, mitä me tuodaan julki. Joka päivä ei varmasti tunnu siltä, että selfien tahtoo välittää maailmalle mahdollisimman leveällä hymyjjä sekä #happy -hastagilla varustettuna. Ei varmasti. Useimmiten ne kaikkien positiivisimmat tyypit on käyneet elämässään läpi ikävempiä asioita kuin osaisit kuvitellakaan. Ja juuri se on syy siihen, miksi se tyyppi jaksaa olla niin positiivinen - kaikesta selviää omalla asenteella.

Eihän meidän murheet ja niiden yksityiskohdat tietenkään kuulu koko maailmalle. Mä en jaksais kovin kauaa edes seurata somessa ihmistä, joka jatkuvasti avautuisi siitä, kuinka kurjaa elämä onkaan! Mutta nykymaailmassa eletään kuin mitään ongelmia olisikaan, vaikka kaikillahan niitä joskus on.

Tänä päivänä paetaan oikeita ongelmia kulissien taakse ja vaietaan asioista, jotka tekee kipeää. Ei uskalleta sanoa ääneen töissä, että ollaan palamassa loppuun. Opiskellaan väkipakolla väärää alaa, koska pitää olla sama ammatti kuin vanhemmilla. Teeskennellään täydellistä perhettä, vaikka parisuhde on avioeron partaalla. Paetaan jumppasalille yksinäisyyttä. Kerätään täydellistä vaatekaappia, vaikka ollaan vararikossa. Kaikki ei uskalla jakaa synkimpiä salaisuuksia edes niiden kanssa, joiden kanssa jakaa elämänsä päivittäin. Kuvitellaanko me, ettei huonosti saa mennä, koska luullaan, ettei mee kellään muullakaan?

Kynnys myöntää olevansa epätäydellinen on tosi korkealla. Ehkä pelätään, ettei meitä hyväksytä sellaisina - haavoittuvaisina, inhimillisinä. Jostain syystä me kuvitellaan muiden arvostavan sitä pintakiiltoa ja haetaan hyväksyntää sillä, että tavoitellaan täydellisyyttä. Välillä tuntuu, ettei olla kivikaudelta kovin kauas päästy, jos piilotetaan heikkoutemme siinä pelossa, että meidän "lauma" hylkää meidät, jos se kokee, ettei vaikuteta pinnallisesti tarpeeksi vahvoilta selviytyäksemme.

Todellisuudessa vahvimpia ovat kuitenkin ne, jotka uskaltavat myöntää epätäydellisyytensä, rajallisuutensa ja heikkoutensa. Eihän elämän vastoinkäymiset tai heikkouden myöntäminen tarkoita, että oltaisiin millään tavalla huonompia kuin muut vaan ainoastaan sitä, että me ollaan ihmisiä. Ja osa ihmisenä olemista tarkoittaa myös sitä, että osoitetaan myötätuntoa muita kohtaan niiden vastoinkäymisissä, tuetaan heikkoina hetkinä. Ollaanko me etäännytty niin kauas toisistamme, että on helpompi kiillotella ulkokuorta ja keskittyä siihen kuin päästää toinen oikeasti lähelle? 
 

On mullakin ollu elämässä ajanjaksoja, kun on tehnyt tiukkaa, ja oon paennu jonnekin sinne somekuvan taakse. Erosin puolitoista vuotta sitten helmikuussa pitkäaikasesta poikaystävästä ja avopuolisosta, mutta elämähän oli muulle maailmalle aivan ihanaa. Kevät oli pitkä, mutta valoisa, kun muistin vaan tasasin väliajoin hymyillä kameralle.

En vaan osannut antaa itelleni lupaa surra päättynyttä parisuhdetta. Ajattelin surun tarkoittavan sitä, että me tehtiin väärä päätös. Siksi yritin todistella muille - mutta ennen kaikkea itselleni - että elämä on eron jälkeen parempaa kuin se on ollut parisuhteessa. Eikä elämästä kuitenkaan tuu täydellistä, vaikka kuinka pyrkisit luomaan ulospäin sellaista vaikutelmaa. Tottapuhuen, sitä tyhjemmältä se vaan tuntuu.

Ja sittemmin oon huomannut, että vasta kun antaa itsensä olla rehellisesti rikki, voi eheytyä. Tärkeitä ja rakkaita asioita saa ja pitääkin surra, kun ne päättyvät - vain sillä tavalla voi päästä eteenpäin. Niin parisuhteissa kuin muissakin elämän kriiseissä, avoimuus ja aitous on se, joka kantaa eniten hedelmää. Oon oppinut itse löytämään mun vahvuuden sieltä, mistä vähiten sen uskoin löytyvän: mun heikkouksista ja niiden myöntämisestä.

Siksi mä oon yrittänyt aikaisempaa enemmän puhua rehellisesti myös blogissa siitä, ettei mun elämäni oo kuluneena vuonna ollut yhtä auringonpaistetta vaan pikemminkin rankkasadetta ja ajoittaisia tulvia. Kaikki asiat ei luonnollisesti tänne edes kuulu, mutta en aio teeskennellä happygoluckya vain siksi, että haluaisin todistaa muulle maailmalle olevani jotain sellaista, mitä en oikeasti ole. Uskon, että olemalla aidosti sitä mitä olen kaikkine näine heikkouksine ja murheineni, voin olla kokonainen. Ilman kulissia.


JÄTÄN TÄMÄN NYT VAIN TÄHÄN, SANA ON VAPAA