sunnuntai 28. elokuuta 2016

MUUTOS OLET SINÄ


Heräsin viime viikolla eräänä aamuna todella väärällä jalalla. En ollu saanu illalla unta, kun olin päätyny murehtimaan kaikkea. Pääosin sellaisia juttuja, joita ei murehtiminen miksikään muuta. Harvemminhan se oikeestaan muuttaa mitään, mutta keskiyö ei ollu otollinen ajankohta ryhtyä "tuumasta toimeenkaan". 

Töihin lähtemisestä ei meinannu tulla oikeen mitään, kun itkin koko aamun edellisen yön univelkaani. En jaksanu tehdä aamupalaakaan, saati keittää kahvia, vaan päätin napata jotain mukaan työmatkalla. Hississä tajusin, että mulla oli jääny lompakko kotiin ja kotiovella huomasin, että oli jääny jotain muutakin - kotiavaimet. Koska kotiovella parkuminen ei juuri olis auttanu asiaa, suuntasin töihin ja lähetin matkan varrella viestin äidilleni, jolla on mun vara-avain. Veikkaan, että tässä kohtaa mun onni kääntyi, koska äiti kertoi kantavansa mun avaimia mukanaan näiden tilanteiden varalta ja ettei sillä olisi asiakkaita aamupäivästä. 

En muista, mikä päivä olisin ollu niin onnellinen yhdestä kupista take away -kahvia. Vara-avain, 20 euroa käteistä ja halaus kirjaimellisesti pelasti mun päivän. Myönnän, että murehdin vielä samana päivänä asioita, joiden takia en saanu nukuttua edellisenä yönä. Mutta siihenkin auttoi pitkä puhelu parhaan ystävän kanssa ♥


Sinä aamuna kaikki pienet vastoinkäymiset tuntu ylipääsemättömältä maailmanlopulta. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli vaan yksi huono päivä monien tulevien hyvien joukossa. Niitä huonompia tulee välillä kaikille ja niistä selviää. Suuremmassa mittakaavassa niitä päiviä tulee olemaan vähemmän, jos mä vain itse uskallan luottaa siihen ja valitsen niin :)

Mulla on ollut kuluvana vuonna rehellisesti sanottuna paljon enemmän huono kuin hyviä päiviä. Silti yksi aika tärkeä asia erottaa tän kuvaamani huonon niistä muista: mä päätin lopettaa sen huonon päivän siihen kahvikuppiin. Mä valitsin, että siitä päivästä tulee hyvä kaikesta huolimatta.

Kuukausi takaperin mä olisin vielä heittänyt pyyhkeen kehään ja lannistunut. Ajatellut, ettei mua koskaan odota mikään hyvä. Että se on tällaista samaa kuraa päivästä toiseen. Mä jäin tuleen makaamaan ja kärtsäsin oikeen kunnolla.

Sitten mä vaan kyllästyin. Mä kyllästyin näkemään ympärilläni pahaa. Mä en halunnut enää elää rumassa maailmassa. En yksinkertaisesti jaksanut enää pelätä ja nähdä uhkakuvia kaikkialla. Elää huonoa päivää yhdestä seuraavaan. Yhtäkkiä vaan palaset mun päässä loksahti paikoilleen. Mä päätin valita toisin.

Uskalsin vihdoin ja viimein myöntää, ettei vika ollu mun ympäristössä, olosuhteissa tai kohtalossa. Vaan siinä, miten mä elämään suhtauduin. Mä heittäydyin uhriksi. Mä valitsin ne huonot päivät. Mä valitsin olla luottamatta siihen, että asiat järjestyy. 

Ja mun oli muututtava - ei minkään muun.


Nää on sellaisia asioita, joista mä oon puhunut paljon mun ystävien, perheen ja muidenkin ihmisten kanssa. Oon myös lukenut sivukaupalla hyvinvointiopuksia ja muuta "henkistä" kirjallisuutta. Veikkaan, että se oli Echart Tolle, jonka kirjasta Läsnäolon voima sen ekan kerran luin ajatuksen siitä, että kaikki meidän ympärillä, ihmiset, asiat ja ilmiöt vain ovat. Mikään ei oo itsessään hyvää tai pahaa, vaan ihmismieli antaa asioille merkityksen: hyvän, pahan tai jotain siltä väliltä. Ja me voidaan itse valita, mikä merkitys me annetaan.

Mutta mikään lukemani, kuulemani tai keskustelemani asia ei muuttanut sitä, että mä valitsin olla huonojen päivien uhri ja olla ottamatta vastuuta omasta elämästäni.

En oikeastaan osaa sanoa, mikä sai mussa muutoksen aikaan. Jostain syystä se vaan tapahtui silloin, kun se tapahtui. Kun oli sen aika. Uskon, että omassa elämässä pitää vaan käydä läpi tietyt asiat ja tulla lopulta sellaiseen pisteeseen, että todella haluaa muutosta. Koska ilman tahtoa, mikään ei oikeastaan ikinä muutu. Ja se on nimenomaan se tahto, joka vie läpi niiden raskaampien päivien.  

tahdon opetella löytämään kaikesta jotain hyvää. Mä haluan nähdä kauneutta ympärilläni - myös siellä, jossa sitä ei ensi katsomalta havaitse. Mä valitsen paremman päivän.


Mitä tää yksi huonosti alkanut päivä sitten opetti? Sen, etten mä voi jatkuvasti pelätä huonoja päiviä. Koska niitä tulee aivan varmasti. Naiselle vähintään kerran kuussa, heh. Yksi huono päivä silloin tällöin ei kuitenkaan tarkoita, että joka päivä sen jälkeen tulee olemaan huono. Ei, jos mä en valitse niin.

En voi muuttaa jokaista huonoa päivää hyväksi, mutta jostain on pakko alottaa. Voin muuttaa yhden päivän kerrallaan. Ja helpointa on aloittaa tästä päivästä.

AURINKOISTA SUNNUNTAITA!

keskiviikko 24. elokuuta 2016

PIENIN ASKELIN KUNTOON


Tunnustan, tässä sitä taas ollaan: lähtöruudussa. Pystyn laskemaan kahden käden (melkeen yhen) sormilla, kuinka monta kertaa oon vieraillu kuntosalilla tän vuoden puolella. Juoksemista oon harrastanu säännöllisen epäsäännöllisesti kuluneena vuonna, mutta varmaan yhtä vähän kuin punttipirkkoilua.

Rakastan liikuntaa, mutta viime keväänä mä menetin täysin sen riemun. Salin jälkeen olo oli väsyneempi kuin sinne mennessä. Hiki ei oikeen irronnu ja jos irtosi, ei se tuntunu yhtään miltään. Lopulta lenkkeilyki alko tuntua pakkopullalta. 

Sitten tuli kesä, ja mun kroppa vaan sanoi ittensä irti.

Kärsin lähes koko kesän kovista leposykkeistä. Mun sydän hakkasi tuhatta ja sataa täydessä levossa - välillä leposyke saattoi maatessakin olla reippaasti yli 100. Äidin verenpainemittari kertoi näin. Verenpaineet oli normaaleissa rajoissa, mutta mulla on tavallisesti todella alhaiset paineet, joten nekin taisi olla vähän koholla. Yhtäkkiä tää 60-kiloinen ruho tuntu painavan 600 kg ja hengästyin lähes tyhjästä. Multa otettiin kilppariarvot, mitattiin hemoglobiini ja kävin sydänfilmissä. Mitään selvää syytä sykkeisiin ei kuitenkaan löytyny.

Lopetin hetkeksi täysin kaiken "raskaamman" liikunnan. En oikeen perusta pakkoliikuntaan, vaikka sille sohvallekaan ei pitäs antaa liian helposti periksi, heh ;) Pitäs kuitenkin aina muistaa pysähtyä ja kuunnella, mitä kroppa kaipaa. Mulla se oli jo varmaan pidemmän aikaa yrittänyt kuiskia, että vois hidastaa tahtia... Mutta mä suljin korvani ja lopulta kroppa pakotti kuuntelemaan, mitä sillä oli sanottavaa.

Tilanne rupes onneks tasaantuu pidemmän levon kanssa elokuun alussa - ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että jaksaisin taas hikoilla vähän ahkerammin. Ja tiedättekö, treenaaminen tuntuu taas superhyvältä! :) 

Tänään mun piti mennä salille, mutta enhän mä malttanu, kun oli niin upee sää! Salikamat jäi siis eteiseen, kun kiskoin juoksulenkkarit jalkaan ja lähdin juoksemaan ;) Aikamoista taisteluahan se juokseminen oli, mutta mä selvisin siitä lenkistä voittajana! Salille ehtii taas viikonloppuna :)

SELLAISIA KUULUMISIA TÄLLÄ LIIKUNTARINTAMALLA, ENTÄS SIELLÄ? 

KIVAA KESKIVIIKKOA!

lauantai 20. elokuuta 2016

MUN SYDÄN SANOO NIIN


Ehkä paras neuvo koskaan: "seuraa sydäntäsi". Silloin ei vaan voi mennä vikaan. Oikeestaan missään, ainakaan lopullisesti. Mä oon tällä hetkellä siitä enemmän varma kuin oon ikinä ollu.

Tää menee mulla tänään aivan maailmoja syleileväksi höpöhöpöksi, mutta ei sen väliä. Koska mä oon päättänyt olla just niin pehmo höpöhöpö kuin haluan olla, heh. Joten kannattaa lopettaa lukeminen tähän, jos mun hyvinvointihömpötys menee yli hilseen ;)

Kesän alussa mun piti tehdä yksi pieni, mutta mulle sillä hetkellä aika suuri päätös. Kun vastasin mulle esitettyyn kysymykseen "Mun pitää miettiä", mua neuvottiin "Älä mieti, vaan tunne. Sä kyllä tiedät sen vastauksen miettimättä. Jos tätä tarvitsee miettiä, vastaus on ei."

Ja se oli niin totta. Koska sillä hetkellä mun sisällä jokin huusi täyttä kurkkua "EI", mutta mun pää ei suostunut kuuntelemaan. Koska mun pääni oli sitä mieltä, että mun pitäisi vastata "KYLLÄ", ilmoitin miettiväni asiaa. 

Enkä oo muuten hetkeäkään katunut, että kieltäydyin.


Juttuhan on niin, ettei kaikkein tärkeimpiä asioita tarvitse oikeasti miettiä: ne vaan tunnetaan. Yksi kutsuu sitä intuitioksi, joku ehkä perstuntumaksi. Mä sanon seuraavani sydäntäni. Yhtä kaikki, se jokin on se fiilis sun siällä, joka haluaa ohjata sua tiettyyn suuntaan. Se on se sisältä kumpuava vetovoima, joka vaan kiskoo väkisin vasemmalle, vaikka sun kannattaisi kaiken järjen mukaan mennä oikealle. Se fiilis saattaa jonkun mielestä näyttää ja kuulostaa väärältä, mutta se tuntuu silti niin oikealta. Ja oikeestaan vaan jälkimmäisellä on väliä.

Mä oon vähitellen opetellu taas luottamaan siihen fiilikseen. Mä oon tehny viime aikoina paljon valintoja pelkästään sen perusteella, miltä musta tuntuu. Enkä sen perusteella, mikä on järkevintä. Täysin uutta mulle, joka on miettinyt ja harkinnut aivan kaiken elämässään. Rehellisesti, se kaikkein harkituin päätös ei välttämättä oo johtanu kuin harhapolulle.

Tää pätee niin yleensä elämässä kuin ihmissuhteissa. Kyllä me huomataan, kenen seurassa meidän on hyvä olla. Ketkä saa meidät hymyilemään vain läsnäolollaan. Keistä saadaan voimaa ja keiden kanssa me tunnetaan pystyvämme mihin tahansa. Keiden seurassa rauhotutaan. Keiden seurassa saadaan olla täysin oma itsemme. Sydän johdattaa meidät niiden ihmisten seuraan, jotka oikeita meille.

Voihan sitä rakastua väärään ihmiseen, mutta sydän huomaa myös sen ennemmin tai myöhemmin. Väärät ihmiset aiheuttaa sydänsurua tai muuten sellaisen pienen epäilyksen jossain tuolla sisällä. Niin pienen, että se on tosi helppo vaimentaa järjen "tässä on niin paljon hyvää / me ollaan niin nätti pari / ollaan oltu niin kauan ystäviä" -vakuuttelun alle. Mutta uskon, että sydän vie meidät kyllä ennen pitkää myös pois niiden ihmisten luota.


Multa on paljon kyselty viimesen kolmen vuoden aikana, mitä mun kädessä lukee. Siinä lukee ranskaksi "Vain sydämellään näkee hyvin". Otin tekstin käteeni, koska en halunnu ikinä unohtaa kuunnella sydäntäni. Mutta niin sitä vaan kävi, unohdin. Kadotin jossain vaiheessa luoton siihen, että voisin tehdä päätöksiä vain puhtaasti fiilispohjalta.

Nyt musta tuntuu, että oon pikkuhiljaa löytämässä takasin omalle polulleni. En osaa sanoa, että minne se polku johtaa tai mikä se polku edes on kaikista eteen tulevista tienhaaroista on, mutta sehän vasta jännää onkin ;)

TIEDÄTTEKÖ, MITÄ TARKOITAN?

tiistai 16. elokuuta 2016

KAIKKI KYLLÄ JÄRJESTYY


Viime viikolla mä tunsin sen. Tunsin syvällä sisällä, että kyllä asiat järjestyy - tavalla tai toisella. Eikä mun tarvitse tietää vielä, miten ja koska. Jossain vaan tuolla sydämessä mulla on viimein luotto siihen, että kaikki menee just niin kuin pitääkin.

Oon aina ollu jotenkin superhuono sietämään epävarmuutta. Viime aikoina yhä enemmän. Tykkään, kun asiat menee suunnitellusti. Suunnitelmallisuus antaa turvaa ja luo hallinnan tunnetta.

Elämää vaan ei oikeen voi suunnitella, vielä vähemmän hallita. Ja viime aikoina se on tuntunu musta aivan sietämättömältä. Mä menetin jossain vaiheessa viime vuotta täysin otteeni omaan elämääni enkä oikeen nähnyt mitään valoa tunnelin päässä. Tulevaisuus alkoi pelottaa päivä päivältä enemmän.

Moni sanoi, kuinka pitäisi vaan luottaa siihen, että elämä kantaa. Ja kuinka "kaikki kyllä järjestyy". 

Mutta sitä oli tosi vaikea uskoa. Tiättekö, kun asioiden "tietäminen" ei vaan aina riitä? Tietyt asiat on tunnettava omissa sisuskaluissa saakka, jotta niihin voi sanoa todella uskovansa. Ja mulle on oikeastaan aivan sama, kuka mulle kertoo, miten asiat tulee menemään, jos mä en niihin itse syvällä sisälläni usko tunnetasolla. Kyllähän mä oon "tiennyt" ilman sanomistakin, että asiat järjestyy - ongelma oli, etten tuntenut niin ja siksi en pystynyt luottamaan siihen, että elämä kantaa. En ennen viime viikkoa.

Miten sitten pääsin siihen tunteeseen kiinni? Tarvittiin päätös. Yksi päätös, jonka mä tiedän sydämessäni todella oikeaksi juuri nyt. Ehkä siksi siihen onkin niin helppo luottaa - se päätös on tehty sydämellä ♥

Palaan siihen päätökseen, kun on sen aika.

perjantai 5. elokuuta 2016

KESÄKELLUNTAA


PIENEN PIENI TERVEHDYS!

Mun kolme kesälomaviikkoa hujahti ohi ihan huomaamatta ja tässä sitä nyt ollaan, elokuussa. Suurempia lomasuunnitelmia mulla ei ollutkaan, ja paras niin :) Sellainen rento suunnittelematon kesäloma tällä kertaa tuli aika tarpeeseen. Nukuin ehkä puolet lomasta, hups. Reissussa kävin niinkin pitkällä kuin Porissa. Onhan se Pori vähän niinkun ulkomailla kävis, eiks niin? Heh. Niillä on siellä upea hiekkarantakin, melkein kuin ulkomailla!!! ;) 

Siitä sainkin lisää rasteja mun #enolekoskaan -listaan (postaus täällä), nimittäin en ollu ikinä käyny Porissa, Yyterissä tai Pori Jazzeilla ;) Hyvä minä, kolme rastia yhdellä vierailulla!

Löysin vanhasta puhelimestani nää muutamat ihanat hetket mun kesälomasta teillekin jaettavaksi. Hymyilyttää, kun katsonkin noita ylläolevia kuvia ♥ Toi rantsukuva on ihan mun lemppareita, Outi ja minä kalvetaan komeesti ton meidän ihanan syysmamman rinnalla, heh ;) Porin kuvasaldo löytyy uudesta puhelimesta, joten niihin tunnelmiin varmaan palailen myöhemmin... :)

Nyt päästän teidät perjantaipuuhiin ja jatkan Gilmoren tyttöjen parissa. Oon maannut melkeen koko viikon peiton alla kuumeessa ja kattonu pian kaksi kautta Gilmorea, heh. Ihan uus tuttavuus mulle, sopivaa aivot narikkaan hömppää sairaspäiville ;) 

Tänään alkaa onneks taas vähitellen elämä voittaa: pysyn pystyssä omin jaloin ja niin poispäin! :) Alkaa vaan olla selkä ja niskat sen verran kipeenä makaamisesta, että taidan soittaa Apollon hoitotädille (eli äidille) ja pyytää koiran kotiin lenkkikaveriksi ♥ Pitääkää peukkuja, että "syysflunssat" olis nyt hoidettu tällä sairastelulla tältä erää ja pitäkää te vielä kesästä kiinni eli pysytelkää kaukana syyspöpöistä ;)

Joko siellä ruudun takana ollaan palattu takaisin kesälaitumilta? :)