maanantai 21. marraskuuta 2016

KIRJE SINULLE, LUKIJANI


Musta tuntuu, että oon sulle selityksen velkaa. Tää saattaa tulla nimittäin yllättäen. Tai en tiedä, ehkä oot sitä osannukin jo odottaa. Oon nimittäin jo pidemmän aikaa miettinyt, jatkanko tätä blogia vai en.

Musta tuntuu, että mitä enemmän tätä asiaa mietin, sitä vaikeampaa lopullista päätöstä on ollu tehdä. Mä keksin tekosyitä jatkamiselle - syitä, jotka ehkä vaan viivästyttää väistämätöntä. Sitten tajusin, miten tehdä päätös. 

Kysyin iteltäni KonMari-metodilla, tuottaako tää blogi mulle iloa?

Vastaus ei oikeestaan yllättäny mua enää. Musta tuntuu, etten oo uskaltanu myöntää itelleni, että oon kasvanu tästä blogista ulos. En oo uskaltanu ajatella, mitä olisin ilman sitä. Niin paljon kuin nautinkin kirjoittamisesta, joku tässä jutussa vaan tökkii pahasti. Ja ehkä se välittyy sinne ruudun taakse. Harrastusten kuuluu olla kivoja. Eikä tää enää oo musta niin kivaa.

Kun lopetin miettimisen, tää päätös oli yllättävän helppo. Sydän tietää kyllä - jos sitä vaan uskaltaa kuunnella  

Mulla oli vaihe, kun mulla oli suuri tarve saada muita tajuamaan asioita. Siksi kirjoitin paljon tekstejä, joiden oli tarkoitus herättää ajatuksia. Halusin kovasti muuttaa muita. 

Sitten tajusin, että muiden pitää antaa oivaltaa ja löytää polkunsa ihan itse. Kun koetaan tarvetta muuttaa muita, pitäs ymmärtää katsoa peilin. Me ei voida eikä meidän pidä muuttaa toista, vaan meidän omaa suhtautumista toiseen. Tän oivalluksen jälkeen aloin taas kirjoittamaan itselleni. Viime aikoina musta on tuntunu, että haluasin tehdä sitä yksityisemmin. Perinteisemmin pöytälaatikkoon.

Siispä: älä yritä opettaa muita elämään (paitsi tietty omia lapsia). Opeta itseäsi. Niiden muiden vastuulla on myös opetella ihan itse. 

Niin ja älä pelkää elää: kaikista pahinta on pysyä piilossa ja pelätä ottaa iskuja. Siinä pumpulissa on tosiasiassa pahemmin mustelmilla kuin niiden iskujen kohteena. Uskon, että ihminen kasvaa kokemuksista - kaikkein eniten niistä vaikeista. Ihan kaikesta oppii ja tää blogi on opettanu mulle niin paljon. Etenkin sen, että joskus rakkaistakin asioista on opittava päästämään irti, kun ne ei enää tunnu oikeilta. 

Vaikka katoankin täältä ruudun takaa, nää ei oo hyvästit. Tuu repimään hihasta, jos törmätään ;) Jos tulee ikävä niin vaikka pyydä kahville. Koska oon tämmönen tuuliviiri, saatan myös kuukauden päästä keksiä, miten kivaa olis sittenkin bloggata. Muhaha. 

Siispä jälleen näkemisiin, kuten jossain päin maailmaa on tapana sanoa

KIITOS SULLE, KUN KULJIT MATKASSA! 

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

VOIKO JAKAMISKULTTUURI KULUTTAA?

Mulla on ajoittain sellasia kausia, joita kutsun leikkisästi "someahdistuskausiksi". Mua alkaa ahdistaa joka tuutista tuleva tieto ja kuvatulva. Samalla kun mua ei todellakaan kiinnostaisi nähdä, mitä kukin on syöny aamupalaksi, en haluaisi jakaa itestänikään yhtään mitään. Tekis mieli poistaa blogi, Facebook, Snapchat ja Instagram. 

Oon paljon pohtinut, mistä ihmeestä tällainen ajottainen someangsti voi johtua. Oon tullu siihen tulokseen, että loputtoman tietotulvan vastaanottaminen muiden ihmisten elämästä on aika kuluttavaa. En usko, että ihmistä on luotu jatkuvasti prosessoimaan tällaista määrää tietoa. Silloin fiksuinta on sulkea vaan somekanavat ja elää hetki pienessä radiohiljaisuudessa. Yhä enemmän mua on kuitenkin alkanu kiinnostaa, mitä me pohjimmiltaan kaikella tällä jakamisella oikeastaan haetaan?

Kehityspsykan kurssia varten mun pitäisi kirjoittaa essee varhaisesta vuorovaikutuksesta. Opin, että jo pienet vauvat on sisäisesti suuntautuneet muihin ihmisiin päin eli meillä on luontainen taipumus ottaa kontaktia muihin. Vastasyntyneen vuorovaikutustaidot rajottuu alkuun lähinnä siihen itkuun, mutta jo parin kuukauden ikäinen vauva alkaa hymyillä ja muut kommunikaatiotaidot tulevat pikkuhiljaa perässä:) 

Tää kaikki opiskelemani on oikeestaan vaan vahvistanut mun olettamusta siitä, että meitä ihmisiä ohjaa tarve olla yhteydessä joko itseen tai muihin. En usko, että ihminen voi hyvin henkisesti, jos se ei saa olla jollain tavalla aidossa kontaktissa muihin ihmisiin, vaikka henkiselle hyvinvoinnille on ensisijaisen tärkeää myös kyetä olla yhteydessä ihan siihen omaaan itseen. Muistaakseni ainakin Maaret Kallio on kirjassaan paljon puhunut vuorovaikutuksen merkityksestä ihmiselle ja siitä, miten ihminen voi ainoastaan kasvaa kokemuksista - yhteydessä muihin ihmisiin. Ja varmasti se näin on: kyky yhteyteen muiden ihmisten kanssa vaikuttaa olevan elintärkeä taito ihmiselle.

En lähde avaamaan yksityiskohtaisemmin, mitä tarkoitan yhteyden hakemisella tai kontaktin ottamisella. Mulle tää "yhteys" merkitsee enemmän sydämen ja mielen tasolla tapahtuvaa vuorovaikutusta itseen ja muihin kuin vaikka tekstaria kaverille. Ne on jotain sellaisia hetkiä, kun koet olevasi emotionaalisesti samassa paikassa sen toisen kanssa. Sitä yhteyden tunnetta voi ilmentää syvä katse, naurunpyrähdys tai pelkkä hiljainen läsnäolo.

Uskon, että somekulttuuri on vaikuttanut siihen, millä tavalla ihmiset hakee yhteyttä muihin. Me ei enää hakeudutaakaan niin herkästi muiden ihmisten lähelle fyysisesti ja henkisesti vaan tehdään se välineen kautta. Ja yhtäkkiä ei osatakaan enää olla välittömästi läsnä toisille. Ja siitä mä oon vähän huolissani.

Oon yhä enemmän alkanu näkemään somekulttuurin tapana täyttää meidän yhteyden kokemisen tarvetta. Kommunikoidaan muille kuvien ja lauseiden kautta. Tykkäyksellä tai kommentilla saadaan vastakaikua tai annetaan huomiota. Nään tässä kaksi haastetta: i) vaikka ehkä koetaan olevamme lähempänä muita ihmisiä, kun saadaan koko ajan enemmän tietoa toisen yksityiselämästä kuin ennen, todellisuudessa etäännytään toisistamme, koska yhteys muihin on välillistä ja ii) pohjimmiltaan haluttaisiin tulla hyväksytyksi kokonaisuutena juuri sellaisina kuin ollaan, mutta useimmiten somessa jaettu kuva itsestä ei ole kokonainen minä.

Totuushan on, ettei todellisuudessa tunneta ihmistä yhtään sen paremmin, vaikka seurattaisiinkin sitä kaikilla mahdollisilla kanavilla. Ihmiseen voi tutustua ainoastaan olemalla aidossa vuorovaikutuksessa toiseen. Joten some aiheuttaa meille helposti harhan, että ollaan jollain tavalla muihin jatkuvasti yhteydessä, vaikkei todellisuudessa lainkaan tiedetä, mitä sen toisen päässä liikkuu ja sydämessä tuntuu. Miltä se ihminen tuntuu, kun oot sen kanssa yhdessä. Tää harha voi aiheuttaa sen, että kysellään yhä harvemmin kuulumisia sen sijaan, että herkistytään toisen kohtaamiselle ja sille aidolle yhteyden saamiselle toiseen, kun ollaan jo nähty somessa niitä lomakuvia.

Ja oon alkanu uskomaan, että tällainen välittömän yhteyden vähyys on yksi tekijä, joka kuluttaa meitä. Ollaan jatkuvasti somen kautta "vuorovaikutuksessa" muuhun maailmaan, mutta se ei ookaan sitä aitoa yhteyttä, jota me sydämessämme kaivataan. Sen sijaan, että voimaannuttaisiin yhteyden saamisesta muihin, meihin jää ylimääräistä kuormaa (jota meitä ei oo luotu prosessoimaan) eikä meillä yhtäkkiä ookaan voimavaroja aidolle kohtaamiselle syvemmällä tasolla. Saadaan kyllä niitä tykkäyksiä, muttei sitä lämmintä läsnäoloa, mitä ehkä kipeämmin kaivattaisiin. Koska jäädään tällöin väistämättä tarpeessamme saada yhteyttä vajaaksi, haetaan sitä yhteyttä koko ajan enemmän somesta, koska ollaan alitajuisesti koettu se helposti tavaksi täyttää yhteyden tarpeen vajautta.

Somekoukkua vois hyvin verrata vaikka sokerikoukkuun - sokerista tulee hetkellisesti todella hyvä olo, mutta pitkällä tähtäimellä se ei palvelekaan tarvetta, joka yritetään sokerilla tyydyttää. Koetaan hetken päästä ittemme taas jollain tapaa vajaiksi ja pyritään uudestaan täyttämään sitä tarvetta sokerilla, koska se oli niin helppoa. Kun opit täyttämään energiantarvetta (ja ehkä jotain muuta) sokerilla, oikeaan ruokaan tottuminen saattaa olla työlästä. Ehkä siksi meidän on niin helppo paetakin niiden laitteiden taakse silloinkin, kun meillä olis mahdollisuus välittömään vuorovaikutukseen toisen kanssa?


Oman elämän filtteröinti voi myös olla kuluttavaa. Tiedättehän, miten sitä helpommin tulee jaettua vaan ne hyvät hetket somessa? Vastaavasti meistä moni alitajuisestikin miettii, mitä jakaa itsestään julkisesti kaikelle kansalle nettiin, josta näennäisesti yksityisestikin jaetut asiat todellakin jäävät ja voivat päätyä julkiseksi. Joillakin työnantajat ohjeistaa, mitä LinkedIn-profiiliin pitäisi laittaa ja opetetaan käyttämään twitteriä. Me päädytäänkin useimmiten jakamaan vain osa itsestämme, ja siinä ei oo mitään pahaa.

En tarkoitakaan, että jaettaisiin somessa välttämättä valheellista kuvaa itestämme - vaan puutteellista. Somessa jaettu minä on aina jollain tapaa vajaa, koska me jätetään aina jotain pois. Joten kaikki se huomio, jota saadaan sille vajaalle osalle meistä on myös vastaavasti "vajaata".  Siksi se ei ikinä voi täyttää sitä kaipuuta, joka meillä on tulla hyväksytyksi kokonaisuutena, kaikkine virheinemme. Se voi tapahtua ainoastaan välittömässä vuorovaikutuksessa muihin.

OLISKOHAN IHMINEN ONNELLISEMPI ILMAN SOMEA KUIN SOMELLA?

torstai 17. marraskuuta 2016

5 OIVALLUSTA, JOTKA ON AUTTANEET

Blogeissa on viime aikoina pyöriny oivaltavia listoja siitä, mitä bloggaaja on elämässä oppinut. Itse innostuin tästä postausideasta, kun näin Nannan listan (klik). Hän oli koonnut omalleen paljon sellaisia juttuja, jotka itekin allekirjoitan. Myös Jennyn oivalluksiin elämästä kannattaa perehtyä (klik).

Kun tarkemmin mietin asiaa, tavallaanhan tää koko blogihan on täynnä mun oivalluksia ja ajatuksiin elämästä. Valtaosa näistä pohjautuu aivan varmasti muiden oivalluksiin ja ajatuksiin, koska tässä maailmassa kaikki on jo mietitty ainakin kerran ennen mua. En usko, että mikään ajatus, joka sunkaan päähän putkahtaa, on niin omaperäinen, ettei sitä kukaan olis koskaan ajatellu tai sanonut ääneen ennen sua. Me omaksutaan jatkuvasti ympäriltämme niin paljon tietoa, että joskus joku ajatus, joka putkahtaa täysin "uutena" sun omaan päähän onkin todellisuudessa sukeltanut aikoja sitten sun alitajuntaan jostakin, mitä oot lukenut tai mitä oot kuullut - et vaan muista sitä. Joten en valitettavasti osaa välttämättä kertoa, mihin nämäkään oivallukset perustuvat, mutta en hae sulkia hattuuni esittämällä, että nämäkään on alun perin täysin mun omia keksimiäni juttuja ;)

Päätin siksi pidemmän "oivalluslistan" sijaan jakaa tänään muutaman sellaisen ajatuksen, jotka on auttaneet mua jollain tavalla elämässä - esimerkiksi vaikkapa ymmärtämään sekä itseäni että muita ihmisiä. Nää on asioita, joihin mä uskon itse. En välttämättä oo osannut viedä aivan kaikkea käytäntöön, mutta mulla on yksi elämä aikaa opetella ;)


1. ME OLLAAN TOISTEMME PEILEJÄ

Ihmiset, jotka herättää meissä kaikkein vahvimpia tunteita, opettaa meille kaikkein eniten meistä itsestämme.

Usein sellaiset luonteenpiirteet, jotka meitä ärsyttää meidän läheisissä kaikkein eniten, on tosiasiassa myös meidän omia piirteitä - sellaisia, joista pidetään vähiten itsessämme tai jotka ollaan kielletty kokonaan. Vastaavasti pidetään todennäköisesti eniten sellaisista ihmisistä, joiden kanssa jaetaan hyvinä pitämiämme luonteenpiirteitä tai jollaisia ihaillaan. Joten kun joku ihastuttaa tai vihastuttaa, kurkkaa peiliin ja mieti, miksiköhän niin on? :)


2. KUKAAN MUU EI VOI OLLA VASTUUSSA MEIDÄN TUNTEISTA

Halutaan herkästi syyttää muita ihmisiä siitä, miten muut saa meidät tuntemaan ja kokemaan. Kukaan muu ei kuitenkaan koskaan voi olla vastuussa siitä, miten sä tunnet ja sä koet. 

Koska ollaan ihmisiä, halutaan sälyttää vastuu epämukavasta olosta itsemme ulkopuolelle. Aina vika ei kuitenkaan ole siinä toisessa tai siinä, mitä se sanoi tai teki - vaan tavassa, jolla me itse tulkintaan toista, ja se tapa aiheuttaa ne epämukavat tunteet. Joskus voikin olla paikallaan pohtia, pitäisikö ottaa vastuu omista tunteista? Jos joku ihminen saa sut tuntemaan itsesi epävarmaksi, huonoksi tai kurjaksi, voisitko pohtia, minkä takia haluat tuntea niin? Onko mahdollista, että itse tulkitset toisen toimintaa niin, että tunnet olosi siitä kurjaksi?

Toki, jotkut ihmiset nyt vaan kohtelee muita kurjasti. Mutta silloinkin, kun joku objektiivisesti arvioiden tekee näin, me ollaan vastuussa omien tunteidemme kohtaamisesta ja käsittelystä. Me ei myöskään voida tulkita ihmistä yhden tai useamman vanhan teon perusteella tulevaisuudesta aina siten, että sen tarkoituksena on vaan loukata muita ja ottaa loukkauksena kaiken, mitä se tekee tai sanoo.

Samalla tavalla meille tekis hyvää oppia vapauttamaan ittemme siitä vastuusta, miten muut meihin suhtautuu. Voisiko olla mahdollista hyväksyä, ettei koskaan voida vaikuttaa siihen, miten joku toinen ihminen meidät tai meidän käytöksen tulkitsee tai kokee? Sä et ole elänyt sen toisen elämää etkä ikinä pääse sen toisen pään sisälle, vaikka haluaisitkin niin kuvitella. Muut tulee aina tulkitsemaan sut niiden omaan maailmaansa sopivalla tavalla riippumatta siitä, mitä sä itse sanot tai teet. Tottakai pitää pyrkiä elämään siten, että kunnioittaa muita, mutta sä et koskaan voi kontrolloida muiden tunteita. Toinen voi loukkaantua silloinkin, kun yrität vaan tehdä hyvää.

Tästä oivalluksesta saan kiittää isääni, joka kerran kysyi multa (suurin piirten näin), miksi mietin niin paljon, mitä joku muu ihminen ajattelee mun valinnoista tai sanoista, kun en ikinä kuitenkaan voi olla vastuussa sen toisen ajatuksista tai tunteista? Tajusin, etten voi elää siten, että jatkuvasti pelkään loukkaavani jotain toista.


3. SYDÄN EI MIETI - SE TUNTEE

Jos sydämestäsi haluat jotain, tiedät sen kyllä.

Pähkäillään asioita liikaa. Useimmiten se ensimmäinen fiilis on se oikea. Jos jokin asia tuntuu heti pahalta, se ei muutu miettimällä paremmaksi. Sillon on aina parempi kieltäytyä.

Sen sijaan, jos jokin asia tuntuu heti hyvältä, mutta alkaa myöhemmin ahdistamaan, kyse on useimmiten pelosta. Sillon kannattaa luottaa intuitioon ja siihen, että mitä enemmän jotain asiaa yrittää vastustella, sitä todennäköisemmin juuri se on oikea ratkaisu.


4. JOKAISELLA ON OMA TOTUUS

Yhden ihmisen tarina tapahtumista on aina vain puolet kahden ihmisen totuudesta. Jokaisella meistä on oma totuutensa ja kenenkään totuus ei ole toista enemmän oikea tai väärä.

Katsotaan maailmaa aina omien lasiemme läpi - ne lasit, jotka on värittyneet meidän omilla kokemuksilla, peloilla ja tavallamme tulkita asioita. Ne lasit ei oo ikinä samat kuin sillä toisella on päässä. Yhden ihmisen maailmassa jokin teko tai sana voi tarkoittaa aivan eri asiaa kuin toisen ihmisen. Siten me ei valitettavasti voida päättää, mitä joku muu tarkoittaa teoillaan tai sanoillaan, vaikka kovasti haluttaisiinkin tehdä niin.

Siksi pahinta, mitä voidaan tehdä, on väheyksyä toisen ihmisen kokemusta tai tunteita esimerkiksi kertomalla, etteivät ne ole totta tai ne ovat vääriä. Kukaan ei ole yhtään toista enempää väärässä tai oikeassa, kun on kyse kokemuksista ja tunteista.

Liian usein me jumitutaan riitelemään siitä, kuka on oikeassa tai väärässä, kun meidän pitäisi pyrkiä vain ymmärtämään sitä toista ja sen maailmaa. Me ei voida kohtuudella voida väittää tietävämme, mitä se toinen sanoillaan tai teoillaan tarkoitti, jos ei avoimesti kysytä sitä siltä toiselta - ja uskalleta luottaa vastaukseen. Mitä tapahtuisi, jos kysyttäisiinkin, miltä sen toisen totuus näyttää sen sijaan, että tuputetaan meidän omaa versiota yhtenä ainoana lopullisena totuutena?


5. AINA VOI VALITA

Meillä on aina vaihtoehtoja. Me ei vaan yleensä nähdä niitä, koska pelätään, mitä tapahtuu, jos valitaan väärin. 

Jos meillä ei ole vaihtoehtoja, sillonhan meillä ei ole myöskään niihin vaihtoehtoihin liittyvää vastuuta ja virhemahdollisuuksia, eikö niin? On paljon helpompaa heittäytyä olosuhteiden uhriksi kuin ottaa vastuuta omasta elämästään. Sulkemalla silmämme vaihtoehdoilta, siirretään jälleen kerran vastuuta itsemme ulkopuolelle.

Tää on ollut mulle itelleni ehdottomasti tärkein oivallus: aina on vaihtoehtoja, jos niitä halutaa vain nähdä. Oivallus lähti siitä, kun eräs ihminen kysyi multa, miksi en halua nähdä ympärilläni olevia vaihtoehtoja.

MITÄ AJATUKSIA SULLA HERÄSI TÄSTÄ?

perjantai 11. marraskuuta 2016

ELÄMÄÄ OPINTOVAPAALLA


Oon pian parisen viikkoa ehtiny totutella elämään taas opiskelijan elämää. Alkuun se tuntui oudolta. Vaikka olin riemuissani siitä, ettei mun tarvii laittaa herätyskelloa aamusin soimaan, oli mun vähän ikävä töihin. Oon ollu samassa työpaikassa noin viisi vuotta ja siihen on syynsä

Eka viikko tuntui lomalta, mutta tää toka viikko on jo vähitellen alkanu iskostaa mun tajuntaan sen tosiasian, että meen takaisin töihin vasta ensi kesänä. Siinä saattoi auttaa maanantain visiitti työpaikalle ja se, että mun eräs työkaveri oli jo vallannut mun työpisteen :D Istun kahden hengen huoneessa (leikkisästi tunnetaan myös "minimaisemana") ja olin toki ilahtunu, että mun kämppis oli saanu seuraa. Mutta ilmoitin kuitenkin työpisteen vallanneelle työkaverille, että paikka on luovutettava takaisin 1.6, haha.


Tää arki alkaa pikkuhiljaa tuntua samalta kuin oikisaikoina. Herään myöhään, lenkitän koiraa, käyn treenaamassa, tapaan ystäviä, unohdan opiskella... Koska opiskelen Jyväskylän avoimen yliopiston kautta psykologiaa etäopintoina, jää multa kuitenkin se varsinainen opiskelijaelämä väliin. Täytyy tosin sanoa, että mä oon rauhottunu sen verran aikaisemmista opiskeluajoista, että oon tosi onnellinen, että ne opiskelijabileet jää nyt kokonaan pois. Työn puolesta pääsen ihan riittävästi juhlimaan vielä tän vuoden puolella, heh.

Yksi vaikeimmista asioista on ollu se, etten nää työkavereita enää päivittäin. Oon tosi iloinen siitä, että ehdin opintovapaalla nähdä enemmän mun ystäviä ja perhettä. Niin ja viettää aikaa mun koiravanhuksen kanssa. Kaksi reissuakin on jo buukattuna lähitulevaisuuteen, mikä ei välttämättä olis ollu mahdollista ilman opintovapaata, heh. Mutta kyllä tää opintovapaa kertoo ainakin sen, että mulla on mielettömät työkaverit, kun niitä on heti ikävä! ;)


Haastavaa on ollu myös kohdata se tunne, että on jollain tavalla yhtäkkiä "hyödytön". Ihmisellä on kuitenkin suuri tarve kokea itsensä merkitykselliseksi. Mulle työ on antanut tunteen siitä, että oon merkityksellinen ja tarvittu - hyödyllinen. 

On aika karua tajuta, että työpaikalla se elämä jatkuu ja ne työt tulee tehdyksi mun poissaolosta huolimatta. Ihminen niin kovasti haluaisi kuvitella olevansa korvaamaton, vaikka se ei koskaan pidä paikkaansa ainakaan työelämässä. Hetken aikaa mulla tulee siis viemään se, että sopeudun uuteen rooliini opiskelijana, joka vain opiskelee omaksi huvikseen ja hyödykseen. 

Kaikesta haikeudesta huolimatta, onhan tää aivan sairaan siistiä

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

MITEN MAAILMAA PARANNETAAN?


Joku suuri ajattelija kai joskus sanoi, että maailman parantaminen alkaa ihmisestä itsestään. Sun tulisi itse olla se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa. Hyvin usein unohdetaankin, että ainut ihminen, jonka voit muuttaa, on sinä itse.

Siitä huolimatta me käytetään hyvin paljon energiaa siihen, että pyritään vaikuttamaan ihmisiin ympärillämme ja muuttamaan heitä. Yleensä negatiivissävytteisin keinoin. Kritisoidaan muiden ihmisten valintoja. Tuomitaan muita ulkonäön perusteella. Kiinnitetään huomiota pääosin epäkohtiin. Halutaan kuvitella, että meidän sanomalla olisi jotain merkitystä muiden maailmassa, vaikka jokainen oikeastaan on kiinnostunut vaan siitä, että saa vakuutettua toisen omastaan. Eikä kukaan meistä enää edes kuuntele toista. 

Me luodaan tää maailma ihan itse joka ikinen päivä. Se alkaa sillä, miten me kohdataan muut ihmiset. Tervehditään rappukäytävässä naapureita ja ruuhkabussissa kuskia. Hymyillään vastaantulijalle. Pidetään perässä tulevalle ovea - oli se sitten nuori tai vanha, mies tai nainen. Kysytään työkaverilta, mitä sille kuuluu ja tässä tärkein: kuunnellaan vastaus.

Me jätetään itsestämme jälki jokaiseen ihmiseen joka päivän mittaan tavataan. Ja se siirtää jäljen eteenpäin seuraavalle. Mä ainakin haluan siirtää hymyn, en kyynärpäätä kylkeen. Koska se hymy voi pelastaa yhden päivän siinä missä kiireinen tönäisy voi pilata toisen. Eikä kukaan meistä ansaitse sitä hymyä toista enemmän tai vähemmän - tai ehkä sellainen tyyppi, joka on juuri saanut kyynärpään kylkeensä ;)


Ehkä oon naiivi, mutta haluan uskoa, että maailmaa voidaan muuttaa sillä, että muutetaan omaa suhtautumista sekä itseen että muihin. Mitä tapahtuisi, jos arvostelun, epäkohtien huomioinnin ja tuomitsemisen sijaan suhtauduttaisiin toisimme ennakkoluulottomasti, suvaitsevaisesti ja ennen kaikkea myötätuntoisesti? Mitä jos nähtäisiin, että ollaan panssarimme alla kaikki yhtä haavottuvaisia? Mitä jos ymmärrettäisiin, että meillä kaikilla on joskus vaikeaa?  Mitä jos annettaisiin jokaisen olla arvokas juuri sellaisena kuin on - riippumatta siitä, miltä näytetään tai mitä tehdään? Mitä jos annettaisiin toistemme olla ihmisiä kaikkine virheinemme? Mitä jos ymmärrettäisiin, että jokainen meistä on joskus epävarma ja sisimmissään kaipaa tulla rakastetuksi ehdoitta?

Koska niin kauan kuin me ei hyväksytä muita sellaisina kuin ne on, tullaan ihan jokainen olemaan omalla tavallamme epävarma. Sillon me tullaan jokainen kasaamaan ympärillemme suojamuurta. Muurta, joka on tarkoitettu suojaamaan meiltä arvostelulta, tuomitsemiselta ja omien epäkohtien osoittamiselta. Se muuri auttaa meitä sulkemaan korvamme muiden sanomilta ja hyökkäämään turvallisesti sen suojista. Vaikka pohjimmiltaan meistä jokainen kuitenkin haluaisi nimenomaan tulla kuulluksi.

Viime kädessä se kritiikki, tuomitseminen ja epäkohtien kaivelu kertoo kaikkein eniten meistä itestämme: mitä nähdään muissa, peilaantuu meistä itsestämme. Muiden heikkouksien osoittaminen ilmentää lopulta vain ihmisen omaa heikkoutta. Ja siksi suhtautumalla itseemme myötätuntoisesti osataan olla lempeitä myös muille. Uskon, että hyväksymällä oman epävarmuutemme opitaan myös hyväksymään kaikki muut - ja kun oma muuri kaatuu, alkaa muidenkin murenemaan.

Siksi muutos voi lähteä vain ja ainoastaan meistä itsestä - se peilaantuu lopulta kyllä muuhun maailmaan. Vai unohditko, miten se hymykin tarttuu? ;)

KAI SIIS MUISTIT JO HYMYILLÄ TÄNÄÄN?